Olen kuluneen syksyn aikana taitellut enemmän origameja kuin koskaan aiemmin. Toisinaan olen tuntenut lähes pakottavaa tarvetta tarttua paperiin. Taittelussa on jotain hyvin rentouttavaa; taitoksiin keskittyessä stressaavat ajatukset katoavat ja mieli tyhjenee. Tunne on varmasti tuttu kaikille, jotka nauttivat käsillä tekemisestä, olipa kyse sitten neulomisesta, savitöistä tai pienoismallien rakentamisesta. Toisaalta olen huomannut, että samojen mallien taittelu kerta toisensa jälkeen alkaa jossain vaiheessa tuntua tylsältä; kymmenes kettu ei enää tuota samanlaista onnistumisen iloa kuin kolme ensimmäistä - puhumattakaan kahdeksannestakymmenennestä ilmapallosta.
On ollut hauska huomata, että lähtökohtaisesti aika yksinäinen harrastukseni on viimeisten kuukausien aikana saanut uudenlaisia sosiaalisia ulottuvuuksia. Taitteluni on muun muassa herättänyt spontaanin keskustelun kolmen ventovieraan välillä junassa. Olen myös jättänyt kokonaisia miniorigamieläin- ja kukkatarhoja juniin löydettäviksi. No, voihan toki olla, että ne ovat päätyneet suoraan roskapussin pohjalle, jolloin niiden sosiaalinen anti on jäänyt vähäiseksi. On silti kutkuttavaa ajatella, että ehkä joku onkin poiminut eläintarhan taskuunsa ja vienyt kotiinsa.
Origami-innostukseni on tarttunut myös lähipiiriini. Olen taitellut yhdessä ystävieni kanssa, ja marraskuussa pidimme työpaikallani origamityöpajoja, joissa taittelimme yhteisvoimin koristeet pikkujouluihin. Oli hienoa nähdä, miten itseään täysin tumpelona pitäneet kollegani kokivat onnistumisen iloa. Origamivalosarjoja löytynee tänä jouluna yhdestä jos toisestakin paketista.